Yksityinen vs. julkinen

Homoseksuaali.fi

Vielä viime vuosisadalla homoseksuaalin piti tehdä selkeä ero julkisen ja yksityisen minän välille. Liian avoimesta julkisesta käyttäytymisestä saattoi seurata monia ongelmia; pahimmillaan lähti asunto tai työpaikka - jopa henki. Vain muiden kohtalotovereiden joukossa saattoi olla turvallisesti oma itsensä, jos sellaisia sattui löytämään.

Oman intimiteetin suojelusta ja suoranaisesta valehtelusta tulee silloin helposti toinen luonto. Ja kun yhdessä asiassa pitää olla epärehellinen yhteiskunnan ahdasmielisyyden vuoksi, niin miksi vaivautua olemaan kunnollinen kansalainen muutenkaan?

Syntyy oravanpyörä, jonka lopputuloksena ihmiset ajautuvat helposti yhteiskunnan marginaaliin tai jopa kokonaan sen ulkopuolelle. Moni homo on alkoholisoitunut tai päätynyt jopa itsemurhaan, kun ei ole voinut elää avoimesti ja rehellisesti sellaisena, mitä on.

Tänä päivänä tilanne on toki aivan erilainen. Nykynuoret voivat osoittaa kiinnostuksensa melko vapaasti ainakin isommissa kaupungeissa. Jopa monet vanhemmatkin homot uskaltautuvat ulos kaapista ja laittavat rohkeasti kuvansa esiin netin ystävänhakupalveluihin.

Erilainen nuori

Itse ymmärsin jo 9-vuotiaana 1970-luvun alkupuolella, että olen erilainen kuin muut. Silloin tosin en vielä ymmärtänyt, mistä on kysymys. En tiennyt tuolloin mitään homoseksuaalisuudesta – tai ylipäätään seksistä – joten minulla ei ollut mitään keinoa yrittää käsitellä asiaa.

Murrosikäisenä olin vielä täysin siinä uskossa, että jonakin päivänä menen naimisiin ja perustan perheen. Olin lukenut jostain, että homoseksuaaliset tuntemukset ovat yleisiä murrosikäisillä ja ne menevät ohi aikanaan.

Mutta eivät ne minulla menneetkään.

Parikymppisenä yritin olla hetero vaikka hampaat irvessä. Vielä kolmikymppisenä ajattelin, että koska pidän miehistä, olen sitten varmaankin biseksuaali – mutta en ”kokonaan homo”.

Vasta noin 35-vuotiaana - yli 10 vuoden mittaisten vaikeiden masennuskausien ja parin itsemurhayrityksen jälkeen - tunnustin lopulta itselleni, että olen homoseksuaali. Tulin myös ulos kaapista, ensin läheisimmilleni ja sitten muillekin.

Aloin heti tuntea oloni paremmaksi.

Parasta tilanteessa on se, että en erehtynyt missään vaiheessa menemään naimisiin. Siinä olisi saattanut mennä useamman ihmisen elämä pilalle, jos olisin joko alkanut leikkiä heteroa tai kuvitellut muuttuvani heteroksi avioliiton ansiosta.

Peitetty katse

Homoseksuaalista puoltani jouduin salaamaan koko nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni ajan. Kiinnostusta ei välttämättä uskaltanut kertoa edes roihuavan rakkautensa kohteelle.

Esimerkiksi omista tunteistaan oppi olemaan kertomatta, koska muutoin olisi saattanut puhua itsensä 'pussiin'. Jotkut nuoruusajan kavereistani jopa kommentoivat sitä, että en koskaan puhunut itsestäni ja omista asioistani avoimesti.

Jos oli pakko kommentoida jotakin, kannatti lyödä asia leikiksi. Huumorilla saattoi väistää esimerkiksi kavereiden tai sukulaisten kysymyksen tyttöystävän puuttumisesta.

Lisäksi opin peittelemään omaa katsettani. Jos kadulla tuli vastaan kiinnostavan näköinen könsikäs, ei häntä voinut jäädä tuijottamaan unelmoivasti. Häntä saattoi seurata vain lyhyin, lähes vilkaisunomaisin ja muka-välinpitämättömin katsein, jotta ulkopuolinen ei huomaisi mitään erityistä.

Kersantti Pinkki

Kyllähän noita kaappihomoja tuli 1980-luvulla vastaan muitakin. Muistan esimerkiksi erään upseerin armeija-ajoiltani. Mies poltteli punaista Norttia ketjussa, kertoi joka henkosen väliin rivon naisjutun, joissa tosin naisista käytettiin aina termiä ”huora”, ja kerskui jatkuvasti sillä, miten hän rakastelisi naista illalla.

Hän oli – omien puheittensa mukaan – vähintään 150-prosenttinen hetero.

Mutta aika nopeasti tästä vääpelismiehestä tuli kuitenkin sellainen kuva, että kyseisellä orilla oli aika paljon luurankoja kaapissa. Miestä olisi käynyt sääliksi, jos ne rasvaiset jutut eivät olisi alkaneet niin etoa.

Nykyisin, jos joku yrittää kovin voimallisesti korostaa omaa miehisyyttään tai heterouttaan, minulle tulee nopeasti sellainen olo, että tuo ihminen peittelee jotain omasta seksuaalisuudestaan. Joko hän pelkää olevansa homo tai paljastuvansa homoksi.

Sama reaktio tulee sellaisesta miehestä, joka jatkuvasti ja korostetusti tuomitsee homoseksuaalisuuden.


Hetero: Olen 150-prosenttinen hetero ja inhoan homoja. Olen 150-prosenttinen
hetero ja inhoan homoja. Olen 150-prosenttinen hetero ja inhoan homoja.
Olen 150-prosenttinen hetero ja inhoan homoja. Olen 150-prosenttinen
hetero ja inhoan homoja. Olen 150-prosenttinen hetero ja inhoan homoja.
Olen 150-prosenttinen hetero ja inhoan homoja. Olen 150-prosenttinen
hetero ja inhoan homoja. Homo: Kannattaisi tulla ulos kaapista tai tarkistaa lääkitys.

Toinen kaappihomon selviytymisstrategia oli pysyä naimattomana, mutta keksiä sille joku 'hyväksyttävä' syy.

Esimerkiksi eräs opettajani teki kysyjille aina saman vastakysymyksen ”miksi ostaa koko lehmää, kun maitoa saa kaupasta”. En koskaan nähnyt häntä naisen seurassa.

Tai vaihtoehtoinen selitys: ”En ole vielä löytänyt sitä oikeaa”.

Itsekin muistan käyttäneeni tätä lausetta muutaman kerran nuorempana. Tai rehellisesti puhuen aika useasti...

On surullista, miten paljon ihmiset ovat joutuneet – ja jotkut edelleenkin joutuvat – käyttämään henkistä energiaansa tällaisten suojamuurien rakentamiseen ja miten valheellisesti monet ovat päätyneet elämään.

Homo munkki kahvilla

Tunnen sattumalta paljon vanhempia homomiehiä Yhdysvalloissa. Heidän elämässään ei ollut vaihtoehtoa ”samaa sukupuolta oleva parisuhde”, jos halusi tulla toimeen esimerkiksi 1950-luvun Amerikassa ja pienillä paikkakunnilla vielä paljon sen jälkeenkin.

Jopa naimattomia miehiä karsastettiin.

Monet heistä sanovat, että avioliitto oli ainoa ratkaisu, koska vain siten he saattoivat saavuttaa ympäröivän yhteiskunnan hyväksynnän. Kääntöpuoli oli se, että monet heistä olivat onnettomia, mikä varmasti heijastui muihinkin perheenjäseniin.

Osa meni jopa niin pitkälle, että pakeni suvaitsemattomuuden aiheuttamia paineita luostareihin tai katolisen kirkon papistoon.

Eräät Amerikan Keskilännessä asuvat homoseksuaaliset benediktiiniläismunkit ovat kertoneet minulle, että heidän luostarinsa munkeista ainakin joka kolmas kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin, mahdollisesti jopa puolet.

Monikaan heistä ei olisi alkanut munkiksi, jos heidän nuoruudessaan olisi ollut mahdollista elää avoimesti homoseksuaalisessa parisuhteessa tai ylipäätään homona. Ja seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa ihmisessä, vaikka tämä ei harrastaisi seksiä lainkaan.

Ironista tässä on se, että lukemattomat homopapit joutuvat julkisesti tuomitsemaan homoseksuaalisuuden, jonka vuoksi he itse joutuivat pakenemaan kirkkoon suvaitsemattomuutta turvaan.

Asian tekee vielä surullisemmaksi se, että osa selibaattilupauksen tehneistä papeista ajautuu käyttämään seksuaalisesti hyväksi lapsia ja nuoria, eikä katolinen kirkko ole tehnyt aktiivisesti mitään kummankaan osapuolen auttamiseksi tai syyllisten saattamiseksi rangaistavaksi.