Vielä viime vuosisadalla homoseksuaalin piti tehdä selkeä ero julkisen ja yksityisen minän välille.

 

Liian avoimesta julkisesta käyttäytymisestä saattoi seurata monia ongelmia; pahimmillaan lähti asunto tai työpaikka – jopa henki.

 

Vain muiden kohtalotovereiden joukossa saattoi olla turvallisesti oma itsensä, jos sellaisia sattui löytämään.

 

Oman intimiteetin suojelusta ja suoranaisesta valehtelusta tulee silloin helposti toinen luonto. Ja kun yhdessä asiassa pitää olla epärehellinen yhteiskunnan ahdasmielisyyden vuoksi, niin miksi vaivautua olemaan kunnollinen kansalainen muutenkaan?

 

Syntyy oravanpyörä, jonka lopputuloksena ihmiset ajautuvat helposti yhteiskunnan marginaaliin tai kokonaan sen ulkopuolelle. Moni homo on alkoholisoitunut tai päätynyt itsemurhaan, kun ei ole voinut elää avoimesti ja rehellisesti sellaisena, mitä on.

 

Tänä päivänä tilanne on toki aivan erilainen. Nykynuoret voivat osoittaa kiinnostuksensa melko vapaasti ainakin isommissa kaupungeissa.

 

Jopa monet vanhemmatkin homot uskaltautuvat nykyään ulos kaapista ja laittavat rohkeasti kuvansa esiin netin ystävänhakupalveluihin.

Minulle itseni hyväksyminen ja kaapista tulo oli pitkä ja vaikea prosessi, mutta sen ei tarvitse olla sellainen.

 

Itse ymmärsin jo 9-vuotiaana 1970-luvun alkupuolella, että olen erilainen kuin muut. Silloin tosin en vielä ymmärtänyt, mistä on kysymys.

 

En tiennyt tuolloin mitään homoseksuaalisuudesta – tai ylipäätään seksistä – joten minulla ei ollut mitään keinoa yrittää käsitellä asiaa.

 

Murrosikäisenä olin vielä täysin siinä uskossa, että jonakin päivänä menen naimisiin ja perustan perheen. Olin lukenut jostain, että homoseksuaaliset tuntemukset ovat yleisiä murrosikäisillä ja ne menevät ohi aikanaan.

 

Mutta eivät ne minulla menneetkään.

 

Parikymppisenä yritin olla hetero vaikka hampaat irvessä. Vielä kolmikymppisenä ajattelin, että koska pidän miehistä, olen sitten varmaankin biseksuaali – mutta en ”kokonaan homo”.

 

Vasta noin 35-vuotiaana – yli 10 vuoden mittaisten vaikeiden masennuskausien ja parin itsemurhayrityksen jälkeen – tunnustin lopulta itselleni, että olen homoseksuaali. Tulin myös ulos kaapista, ensin läheisimmilleni ja sitten muillekin.

 

Aloin heti tuntea oloni paremmaksi.

 

Tämä on kuitenkin vain minun oma kokemukseni. Muille asiat menevät eri tavalla.

 

Monille nykyajan sateenkaari-ihmisille oman itsensä ymmärtäminen ja hyväksyminen saattaa olla hyvinkin helppo ja kivuton prosessi – varsinkin isoissa kaupungeissa.

Kersantti Pinkki esitti (omasta mielestään) kovaa naistenmiestä.

 

Kyllähän noita kaappihomoja tuli 1980-luvulla vastaan. Muistan esimerkiksi erään upseerin armeija-ajoiltani.

 

Mies poltteli punaista Norttia ketjussa, kertoi joka henkosen väliin rivon naisjutun, joissa tosin naisista käytettiin aina termiä ”huora”, ja kerskui jatkuvasti sillä, miten hän rakastelisi naista illalla.

 

Mutta aika nopeasti tästä vääpelismiehestä tuli kuitenkin sellainen kuva, että kyseisellä oriilla oli aika paljon luurankoja kaapissa. Miestä olisi käynyt sääliksi, jos ne rasvaiset jutut eivät olisi alkaneet niin etoa.

 

Jos joku yrittää yhtä voimallisesti korostaa omaa miehisyyttään tai heterouttaan nykyisin, minulle tulee nopeasti sellainen olo, että tuo ihminen peittelee jotain omasta seksuaalisuudestaan. Joko hän pelkää olevansa homo tai paljastuvansa homoksi.

 

Sama reaktio tulee sellaisesta miehestä, joka jatkuvasti ja korostetusti tuomitsee homoseksuaalisuuden.

Toinen kaappihomon selviytymisstrategia oli keksiä joku 'hyväksyttävä' syy naimattomuudelle.

 

Esimerkiksi eräs opettajani teki kysyjille aina saman vastakysymyksen: ”miksi ostaa koko lehmää, kun maitoa saa kaupasta”. En koskaan nähnyt häntä naisen seurassa.


Tai vaihtoehtoinen selitys, jota olen itsekin käyttänyt monta kertaa: ”En ole vielä löytänyt sitä oikeaa”.


On surullista, miten paljon ihmiset ovat joutuneet – ja jotkut edelleenkin joutuvat – käyttämään henkistä energiaansa tällaisten suojamuurien rakentamiseen ja miten valheellisesti monet ovat päätyneet elämään.

 

Tunnen sattumalta paljon vanhempia homomiehiä Yhdysvalloissa. Heidän elämässään ei ollut vaihtoehtoa ”samaa sukupuolta oleva parisuhde”, jos halusi tulla toimeen esimerkiksi 1950-luvun Amerikassa ja pienillä paikkakunnilla vielä paljon sen jälkeenkin.


Jopa naimattomia miehiä karsastettiin.


Monet heistä sanovat, että avioliitto oli ainoa ratkaisu, koska vain siten he saattoivat saavuttaa ympäröivän yhteiskunnan hyväksynnän. Kääntöpuoli oli se, että monet heistä olivat onnettomia, mikä varmasti heijastui muihinkin perheenjäseniin.


Osa meni jopa niin pitkälle, että pakeni suvaitsemattomuuden aiheuttamia paineita luostareihin tai katolisen kirkon papistoon.

Eräät Amerikan Keskilännessä asuneet homoseksuaaliset benediktiiniläismunkit ovat kertoneet minulle, että heidän luostarinsa munkeista oli sateenkaari-ihmisiä ainakin joka kolmas, mahdollisesti jopa puolet.


Monikaan heistä ei olisi alkanut munkiksi, jos heidän nuoruudessaan olisi ollut mahdollista elää avoimesti homoseksuaalisessa parisuhteessa tai ylipäätään homona.


Ja ei, ei siellä mitään seksiä harjoitettu. Tämä vain kertoo siitä, että homoseksuaalinen suuntautuneisuus säilyy, vaikka valitsisi selibaatin uskonnollisista syistä. Mihin se sieltä häviäisi, sen verran voimakas vietti kuitenkin olemassa.


Ironista on se, että lukemattomat homopapit ovat joutuneet julkisesti tuomitsemaan homoseksuaalisuuden, vaikka he itse joutuivat pakenemaan kirkkoon turvaan suvaitsemattomuudelta.

 

Asian tekee vielä surullisemmaksi se, että osa papeista on ajautunut käyttämään seksuaalisesti hyväksi lapsia ja nuoria, mutta katolinen kirkko ei ole tehnyt aktiivisesti mitään kummankaan osapuolen auttamiseksi tai syyllisten saattamiseksi rangaistavaksi.